Meduusa, joka ei kuole

Yhdeksänkymmentäluku. Laboratorio Välimeren rannalla. Biologi Ferdinando Boero katsoo akvaarioon – eikä usko silmiään. Aikuinen meduusa, joka on jo lisääntynyt, ei kuolekaan. Se… kutistuu. Lonkerot liukenevat. Kellokupoli painuu kasaan. Ja eläin muuttuu takaisin pieneksi polyyppiksi – sellaiseksi kuin se oli elämänsä alussa.

Kyseessä oli Turritopsis dohrnii. Neljästä viiteen millimetriä halkaisijaltaan. Läpikuultava kuin kastepisara ikkunalasilla. Siihen asti – täysin huomaamaton.

Ilmiötä kutsutaan transdifferentiaatioksi: kypsät solut ikään kuin "unohtavat" tehtävänsä ja alkavat käyttäytyä kantasolujen tavoin. Kupolin ihosolusta tulee polyypin solu. Lihassolusta jotain aivan muuta. Ajan nuoli kääntyy. Ja tästä polyyypistä silmukoituu taas meduusoja – klooneja siitä yksilöstä, joka päätti olla kuolematta.

Erityisen hämmästyttävää on se, mikä käynnistää syklin: stressi. Nälkä, äkillinen lämpötilanmuutos, kupolin vaurio. Siinä missä useimmat eläimet alkavat heiketä, Turritopsis yksinkertaisesti nollaa ikänsä.

Sen perimässä on kaksinkertainen määrä DNA:n korjausgeeneja lähisukulaisiin verrattuna. Juuri siksi sitä tutkitaan nyt mallina solujen vanhenemiselle – ja syövälle.

Laji on levinnyt kaikkiin maailman lämpimiin meriin – se on saapunut kauppalaivojen painolastiveden mukana. Pieni, näkymätön, kaikkialla läsnä oleva.

Kuolema ei ole sille ohjelmoitu. Maailma on vain täynnä niitä, jotka sen syövät.

Mistä haluaisit kuulla seuraavaksi? Omasta lähiöstä tai Atlantiksesta – botti "O, Moj Gid" (O, My Guide) kertoo.

Jos kysymyksiä heräsi lisää kuin niihin vastattiin, niin oli tarkoitus. Vastaukset ja kartta: мой-гид точка онлайн.